Tarinat

Mummolta minigrip-pussillinen lahjoituksia

”Tässä sulle, nyt menen äänestämään”, tokaisi mummo lipasvahtina olleelle Carinalle, kun lahjoitti minigrip-pussillisen rahaa keräykseen. Sama mummo tekee samanlaisen lahjoituksen joka keräyksessä. Tällaisia tarinoita on yllin kyllin ympäri Suomea, kun lahjoittajat ovat jo tulleet lipasvahdeille tutuiksi. Monelle lahjoittaminen pieni ele -vaalikeräykseen on perinne. Keräys vammaisten ja pitkäaikaissairaiden hyväksi on järjestetty äänestyspaikoilla aina siitä asti kun vaaleja on Suomessa järjestetty vuodesta 1907 alkaen.

Carina Nissille vapaaehtoistehtävät merkitsevät paljon. Pieni ele -keräyksen lipasvahtina hän on ollut 20 vuotta.

”Vapaaehtoisuus merkitsee paljon. Siitä saa paljon uusia tuttavia ja vertaistukea ja voi itsekin antaa sitä. Kannustan mukaan, koska on hauskaa, näkee ihmisiä ja jollei halua olla pitkiä aikoja lipasvahtina voi olla vaikka vain kaksi tuntia. Hommasta tulee hyvä mieli.”

Carina

Carinalla on itsellään diabetes, joka todettiin hänen ollessaan nelikymppinen. Diabeetikoille saadaan lahjoitusten avulla järjestettyä muun muassa kuntosali- ja vesijumpparyhmiä. Esimerkiksi kuntosalilla käyminen ei ole halpaa ja voisi ilman tukea olla joillekin liian kallista.

Erikoisuus pieni ele -keräyksessä onkin, että vapaaehtoisina lipasvahteina toimivat pääasiassa itse vammaiset ja pitkäaikaissairaat voimiensa mukaan. Vapaaehtoiseksi kaivataan kovasti kaikkia liikeneviä auttajia, kaikki toivotetaan tervetulleiksi.

Lahjoittajat ovat mukavia!

Lipasvahtina Carina haluaa olla hyvän asian puolesta ja tukea kotimaista hyväntekeväisyyttä.

”Lahjoittajat ovat mukavia! Ja lähes kaikki jäävät hetkeksi rupattelemaan kanssani. Lipasvahtina on aika hauskaa! Näkee ihmisiä ja saa kertoa, mihin lahjoitukset menee. Kuulee ja näkee vaikka mitä! Jotkut kertovat jopa miksi eivät lahjoita.”

”Lipasvahdin tehtävä on helppo, voit vaikka lukea kirjaa tai kutoa kunhan huomioi ihmiset, jotka pysähtyvät keräyspöydän luo. Muuten voi oikeastaan vaikka seistä päällään, naureskelee Carina. Olen nykyisin lipasvahtina useamman päivän ja palannut tehtävään aina uudestaan vuodesta toiseen.”

Diabetesyhdistyksestä saatu tuki on auttanut Carinaa paljon. Vuosien mittaan hän on huomannut, kuinka tärkeää vertaistuki on ja että saa puhua kohtalotoverin kanssa. Helsingissä heillä on kerran kuussa ryhmä, jossa jutellaan diabeteksesta ja elämästä. Diabetesta saatetaan pitää ”helppona” sairautena, koska se ei näy ulospäin. Toisen sairastavan kanssa voi kokea tulevansa heti ymmärretyksi.

”Ei tarvitse pelätä ottaa yhteyttä yhdistyksiin, sieltä saa vertaistukea. Ei tarvitse yksin jäädä pohtimaan, kun sairauden alussa voi masentua diagnoosin jälkeen. Omassa lähipiirissä kun ei välttämättä ole toista sairastavaa. Monet jäävät turhaan yksin sairautensa kanssa”, toteaa Carina.

Pitkäaikaissairaus muuttaa elämää

Carinalla sairaus todettiin rajusti 90-luvulla. Hän lähti aamulla viemään neljä vuotiasta lastaan tarhaan kun vatsaan alkoi sattua enemmän ja enemmän. Töissä muut kysyivät, mikä Carinalla on? Iltapäivällä hän päätti soittaa ambulanssin, kun oli mennyt kotiin jo huonon vointinsa vuoksi. Sairaalassa hänellä todettiin sokerien olevan koholla ja haimatulehdus. Olisi ollut kohtalokasta, jos Carina olisi tullut vuorokautta myöhemmin hoitoon. Myöhemmin hän tajusi, että oireita oli ollut, turvonneet jalat ja alituinen pissahätä. Yksinhuoltajana hän kuitenkin laittoi lapsensa edelle ja unohti itsensä.

”Sairautta oli ensin vaikea hyväksyä. Ekan vuoden lopulla aloin hyväksyä, että elämä muuttui ja lääkkeet on otettava.”

Kuvassa Carina ja muita Helsingin keräyksen vapaaehtoisia.

Pieni ele -keräyksessä on mukana 15 kotimaista vammais- ja terveysjärjestöä. Yksi niistä on diabetesta sairastavien hyväksi toimiva Diabetesliitto paikallisyhdistyksineen.